Kontekstin taju työnohjauksessa

Juha Kilpiä kirjoitti Ratkes – Ratkaisu- ja voimavarakeskeisen kulttuurin lehteen blogin jouluna 2023.


Työnohjaus toteutuu aina eri konteksteissa

Ajattelen kontekstuaalisuuden tarkoittavan tämän kirjoituksen yhteydessä sitä, että jokainen ilmiö ja asia tapahtuu aina tietyssä ajassa, paikassa ja kulttuurissa siihen liittyvien ympäristötekijöiden, kielen ja yhdessä sovittujen ja lopulta jokaisen hienosyisesti omalla tavallaan ymmärtämien sopimusten alaisuudessa.  Niinpä esimerkiksi sanotut sanat tarkoittavat eri asioita eri ihmisille ja eri tilanteissa. Voimavarakeskeisen viitekehyksen taustalla on aina ymmärrys kaiken kontekstuaalisuudesta. Sosiaalinen konstruktionismi rakentuu kontekstuaalisuuteen nojaten: tieto on paikallista, hetkessä syntyvää, rakentuvaa ja tarkentuvaa. Siihen vaikuttavat kulloisetkin läsnä olevat kulttuurit, normit, tavat sekä ihmiset. Kaikki tapahtuu vain tässä, menneiden perään ja tulevaa odottaen.

Työnohjaus on tavoitteellista, dialogista ja tutkivaa yhteistyöskentelyä yksilöiden tai ryhmien kanssa siten, että ihmisten kyvykkyydet tehdä työtä mahdollistuisivat entistä paremmin. Tällöin sen sisällöt, teemat ja tavoitteet vaihtelevat eri työnohjausten välillä hyvin paljon. Joskus keskiössä ovat työhön liittyvien taitojen ja ymmärryksen kehittyminen tai rakenteiden sekä rajojen hahmottaminen. Toisinaan omien kokemusten, niistä heränneiden tunteiden ja ajattelun sanoittaminen, jäsentäminen ja omasta sekä yhteisestä työhyvinvoinnista ja jaksamisesta huolenpitäminen. Ja varmasti vielä moni muukin.

Menestyksellisen työnohjauksen voidaan nähdä perustuvan erilaisiin tietoihin työnohjauksen maailmassa toistuvista lainalaisuuksista, kuten vaikkapa työnohjausprosessien kaaresta. Tai sitten ymmärrykseen siitä, että työnohjauksessa voi nähdä jonkinlaisen kaaren, mutta se on aina ainutlaatuinen, tulkinta ja siksi sitä on tutkittava yhdessä juuri kyseiseen työnohjaukseen osallistuvien ihmisten kanssa. On mietittävä, miten meidän tulisi yhdessä elää tuon kaaren kanssa, jotta työnohjaukselle asetetut tavoitteet toteutuvat juuri tässä ainutlaatuisessa kontekstissa.

Ehkä kaikkein selvimmin minulle asian on ilmaissut Viktor E. Frankl, logoterapian kehittäjä.
”Jos kohtelet kahta ihmistä samalla tavalla, on todennäköistä, että kohtelet ainakin toista väärin”.

Voimavarakeskeiset lähestymistavat vaativat siis työnohjaajalta ymmärrystä vallitsevasta kontekstista ja kykyä toimia siinä, sen suhteissa ja ilmiöitä peilaten. Se vaatii ohjaajalta ymmärrystä, että vaikka kahdella eri kerralla kysyisi ihmiseltä aivan saman kysymyksen ja hän vastaisi aivan saman vastauksen, olisi tilanne joka tapauksessa erilainen, koska konteksti on jo muuttunut.

Kontekstin taju syntyy dialogissa

Ihmisen aivot ovat rakentuneet automaattisesti tulkitsemaan aistimaansa. Selvitäkseen ne lokeroivat ja nimeävät asioita. Meillä on lokeroita ja niissä kuvauksia esimerkiksi sukupuolista, ammateista ja erityisesti diagnooseista. Työnohjatessa on tärkeää haastaa omaa luontaista tulkinta tarvettaan, jottei se ohjaa meitä ja jottemme me ohjaa tulkintamme varassa.

Kontekstin taju syntyy dialogissa työnohjaukseen osallistuvien kesken, ei ohjaajan tulkinnasta. Toimiessamme työnohjaajina meille jokaiselle rakentuu oma käsitys kulloisestakin yksilöstä tai ryhmästä, ja muun muassa sen tarpeista ja mahdollisuuksista sekä näihin vaikuttavista tekijöistä. Nuo kaikki rakentuneet käsitykset ovat tulkintojamme kontekstista, mutta eivät vielä kontekstin tajua. Voisi sanoa tässä yhteydessä, että tulkinnat ovat monologisia, taju on dialogista.

Omassa työnohjauksessani olen vuosien varrella useamman kerran todennut itselleni, että ajatukseni on tulkintani asiasta, eikä minulla ole mitään varmuutta sen oikeellisuudesta ennen kuin autan itseäni rakentamalla ymmärrystä yhdessä työnohjattavien kanssa. Olen opetellut toteamaan tuon oivalluksen myös ääneen työnohjauksissani. Tarkistan ymmärtämääni, jotta välttyisin vääriltä tulkinnoilta.

Konteksti on alati muuttuvaa maaperää, joten sen tutkiminen on osa työnohjaajan jatkuvaa työotetta. Toisaalta juuri tuo tutkiminen sinänsä jo luo kontekstia.  Kysyessämme jotakin, avaamme sekä rakennamme sanoja ja käsitteitä sekä luomme tapoja eli näin luomme kontekstia, jossa työnohjaus tapahtuu. Kontekstin luominen on osa työnohjaajan työtä, voimavarakeskeiseen työnohjaukseen kuuluu sen tekeminen dialogissa.

Kontekstin tajun merkitys

Työnohjaaja ei koskaan ”astu samaan virtaan kahta kertaa”, ei samaan hetkeen, samanlaiseen tilanteeseen tai samanlaisiin suhteisiin. Päinvastoin. Kaikki on uutta vähintäänkin hienosäätöisesti ja rakennamme näin työnohjauksen yhdessä siihen osallistuvien kanssa jokaisella kerralla ainutlaatuisena, uniikkina ja uusien mahdollisuuksien ääreen. Näin työnohjaus on vahvasti luovaa toimintaa, joka haastaa työnohjaajaa kerta toisensa perään elämään todeksi kysymyksen:
Mitä meidän juuri tällä hetkellä olisi osattava tehdä hivenen tai totaalisen toisin, jotta huomioisimme kyseisen hetken kontekstin mukanaan tuomat vaateet ja mahdollisuudet?

Itse aloittaessani työnohjausta sanailen usein jotakin tähän tapaan:
Mitäs kaikkea meidän olisi hyvä ymmärtää tästä hetkestä tai mikä nyt on sellaista, joka mahdollisesti vaikuttaa siihen, millaista tästä työnohjauksesta tulee ja miten se pitäisi huomioida? Mikä tekee tästä hetkestä ainutlaatuista, mitkä asiat juuri nyt mahdollistavat työnohjauksellisen työskentelyn ja mikä on tässä hetkessä siten, että se voi tehdä tästä haastavaa? Miten teidän tulisi olla ja toisaalta, miten sinun ja minun?

Ajattelen, että työnohjauksen toimivuus, elävyyden ja merkityksellisyyden tuntu ovat pitkälti kiinni siitä, kuinka hyvä on yhteinen kontekstin tajumme. Sanat ”päälle liimattu” ja ”teennäinen” ovat asioita, joita en haluaisi kuulla työnohjauksistani, niin tuskin kukaan meistä. Ajattelen, että tällöin en ole ollut kytkeytyneenä kontekstiin, vaan olen ollut laiska ja yrittänyt suorittaa työnohjausta pelkästään aikaisempien työnohjausten kokemuksen varaan tukeutuen tai jonkun muualta tulleen mallin pohjalta, josta ei ole yhdessä sovittu ja jota ihmiset eivät näin ole tilanneet.

Kun työnohjauksissa elää vahva kontekstin taju, työnohjaus rakentui ja rakentuu dialogissa ja näin siitä on tullut ikään kuin yhteistä omaisuutta. Tavat ja menetelmät ovat yhdessä valittuja ja ihmisillä on usko siihen, että näin meidän kannattaa työnohjausta toteuttaa tässä kontekstissa. Työnohjaus ei tällöin ole yksin työnohjaajan vastuulla, vaan kaikilla osallistujilla on vahva osallisuuden ja omistajuuden tuntu siitä. Kyse on sitoutumisesta ja luottamuksesta siihen, että työnohjaus kytkeytyy johonkin todelliseen ja sellaiseen, missä on vaikuttavuutta. Ja luottamukseen, että mikäli tämä ei tunnu vaikuttavalta, meillä on kyky muuttaa suuntaa.

Tämä on minusta tavoiteltavaa ja samalla ainakin minulle muutoin kuin näin kirjoituksen tasolla usein kovin vaikeaa. Juuri tämä vaikeus tekee työnohjauksesta mielenkiintoista ja palkitsevaa. En ole tekemässä jotain sellaista, jonka voisi ”helppoheikkinä” mallintaa ja toistaa vailla vaivaa. Ammattitaitooni kuuluu olla aina uuden äärellä, todistamassa uuden kehkeytymistä. Oppimassa kerta toisensa jälkeen sävyjä dialogista ja elämän ihmeellisyydestä. Tämä, jos mikä, pitää minut työssäni elävänä.

Teksti: Juha Kilpiä, voimavarakeskeinen työnohjaaja, kouluttaja ja kirjoittaja