Lupasin kirjoittaa blogin aiheesta ”Rohkeus rajaamisessa”. Otsikko valikoitui Kontekstin taju – karttakirja voimavarakeskeiseen ryhmän ohjaamiseen -kirjan Facebook-sivuilla olleen kyselyn perusteella. Haastava aihe heti alkuun ja niin laaja, että lähestyn sitä vain muutamalta kulmalta. Katsotaan mitä syntyy.
– – – – – – – – – – – – – – – –
”Ei ole mikään konsti olla rohkea, jos ei pelkää.”, sanoi Pikku Myy aikoinaan Tove Janssonin kirjoittamin sanoin. Ja jatkan siihen, että rohkeus ihmissuhteissa ilman sydäntä ja älyä on usein pelottavaa.
Voimavarakeskeinen ryhmän ohjaaminen vaatii rohkeutta olla läsnä ja liittyä kussakin tilanteessa ihmisiin ja tilanteisiin siten, kuin ei koskaan ennen. Huomioiden jokaisen hetken ainutlaatuisuuden ja sen mukanaan tuoman haasteen luoda uusia tapoja toimia kulloiseenkin kontekstiin sopivalla tavalla. Voimavarakeskeisyys toteutuu vain siellä, missä rohkeus kytkeytyy dialogiin, välittämiseen ja kontekstin tajuun ja itseasiassa mitään noista ei ole olemassa ilman toisia.
Voimavarakeskeisessä ryhmän ohjauksessa näen rajaamisen toimintana, jonka tavoitteena on pitää huolta yksilöistä ja ryhmästä. Niinpä sen juurten on oltava vahvasti välittämisessä ja hoivassa, ei rankaisussa. Sen tavoitteena on muuttaa jonkin toiminnan suuntaa, tuntua tai tapaa niin, että ihmisissä ja ihmisten välillä hyvä toteutuu paremmin. Usein rajaaminen kohdistuu siis ihmisen tapaan olla tai toimia ryhmässä ja tällöin se kohdistuu ihmiseen itseen, ihmisyyteen. Niinpä rajatessamme meidän on oltava äärimmäisen tarkkoja, miten sen teemme.
Toiset rajaamiset ovat aiheeltaan isompia, toiset pienempiä. Toisissa voidaan ikään kuin huomauttaa tai pyytää jotain ryhmäläiseltä. Toisessa taas vaaditaan ja edellytetään jotain muutosta, jotta osallistuminen voisi jatkua ja joskus jopa tilanteen niin vaatiessa evätään mahdollisuus osallistua ryhmään. Silti pitäisin mielessä, että emme pysty tekemään rajaamisten aiheiden vaikuttavuudesta yksilöön yleistä ranking listaa. Emme tiedä, mihin mikäkin rajaaminen ihmisen elämässä liittyy ja miltä hänestä rajaaminen siitä käsin tuntuu.
Niinpä usein, ehkä aina, ennen rajaamista on meidän ensin pyrittävä selkeyttämään itselle tilannetta. Käytävä sisäistä reflektointia muun muassa siitä, miksi ajattelemme rajaamisen olevan paikallaan juuri nyt, mitä tunteita meissä herättää rajaaminen tässä tilanteessa, miten se meihin vaikuttaa ja miten rajaaminen liittyy huolenpitoon. Tämän jälkeen meidän on usein hyvä miettiä sitä, miten toimimme rajatessamme niin, että meistä käy ilmi sopivalla tavalla nuo asiat – miksi rajaamme ja miten tapamme toimia liittyy huolenpitoon.
Monesti tuohon on aikaa vain muutama hetki, toisinaan kuitenkin enemmän. Kummassakin tilanteessa pyrkisin kuitenkin välttämään äkkinäisiä liikkeitä, ellei tilanne todella sitä luonteensa vuoksi edellytä.
Tämän jälkeen rajatessamme on meidän tärkeää kuulla välittyykö rajaamamme asian ymmärrys ja huolenpitomme toiselle sekä miten ne välittyvät. Kumman tahansa puuttuminen voi tehdä tilanteesta toimimattoman. Mikäli ihminen ei ymmärrä, miksi rajaamme, voi tilanne olla rajattavan kannalta kokemuksena epäreilun tuntuinen ja mikäli meistä ei välity huolenpito, välittäminen ja myötätunto, voi rajaaminen aiheuttaa sen, mitä yritimme estää – teko tuntuu kylmältä ja herättää hyvän sijaan pahaa.
Joskus vaatii rohkeutta puhua suoraan ja selkeästi asiasta. Kuinka monesti olemmekaan yrittäneet saada muutosta aikaiseksi sivulauseilla. Ja vaatii taitoa puhua siten, että siinä elää mukana myötätunto ja hyvä tarkoitus. Siten, että puhuessamme meissä elää ja meistä välittyy tavoite ymmärtää toisen tilaa, tuntoa ja sanoja. Kyse on siitä paljon siteeratusta lauseesta, osaanko ”kuunnella niin, että toisella herää halu puhua ja toisaalta puhua niin, että toisella herää halu kuunnella”?
Yhtä ryhmää taannoin ohjatessani ryhmäläiset totesivat, että heille tekisi hyvää kokeilla ryhmätapaamisten välillä jotain rohkeaa. Jollekin se oli sanoa kerrostalonaapurille hississä huomenta, toiselle sammuttaa musiikki nappikuulokkeista bussissa. Tälle kaikelle he antoivat nimeksi rohkeilun.
Laitan tähän kaksi lainausta 1.11.2022 julkaistavasta Kontekstin taju -kirjasta, jossa puhun rohkeudesta ohjauksen maailmassa. Mielestäni niihin on hyvä päättää tämä blogi. Ryhmän ohjaaminen on rohkeilua.
”Mikäli ohjaajaa ei missään vaiheessa ryhmässä pelota tai jännitä, kuinka tässä meidän käy, saattaa se olla merkki siitä, ettei hän ehkä tunnista kontekstissa piileviä vaaroja. Aito dialogi tavoittelee maisemia, jotka eivät ole tuttuja, ajatuksia, joita ei ole ajateltu, ja sanoja, joita ei ole vielä sanottu. Se hakee yhteyttä vieraisiin tunteisiin ja rakentaa yksilöille narraatioita näihin yhdessä toisten kanssa. Voimavarakeskeisessä ohjauksessa ollaan jännän äärellä.
Ohjaaja haastetaan kerta toisensa jälkeen olemaan elävänä dialogissa silloin kun mieli pyytää luennoimaan, jotta ei tarvitsisi antautua liittymisen mukanaan tuomille tunteille. Ohjaajan rohkeus punnitaan siinä, kuinka hän osaa ja uskaltaa olla totta ohjatessaan ryhmää. Miten reflektoida omia oloja, olla läpinäkyvänä dialogissa. Kuinka sanoittaa tilanteita, tuottaa tunteita ja oloja ammatillisesti näkyväksi.”
– Juha Kilpiä
