Blogi on julkaistu 17.10.2018 Parisuhdekeskus Katajan sivuilla.
Sain kirjoituspyynnön aiheeksi lauseen ”ei kenenkään kumppani”. Päätin ottaa tavoitteeksi, että juuri tämän lauseen voin liittää tähän kirjoitukseen sisällöllisesti merkittävänä. Aloitan matkan kaukaa ja tulen tähän päivään.
Muistan pysäyttävänä ja onnellisuutta tuovana hetken, kun yli kymmenen vuotta sitten työskennellessäni kriisityöntekijänä, asiakkaaksi tuli keski-ikäinen henkilö, hyvin pitkälle koulutettu, hyvin paljon kaikenlaista nähnyt ja tehnyt. Hän kertoi, että nyt oli olemassa selkeästi mahdollisuus, että hän olisi ilmeisesti rakastunut. Ensimmäistä kertaa ja asiasta aiempaa kokemusta omaamatta, hän ei voinut olla asiasta varma. Hän kertoi, ettei ollut koskaan aiemmin oikein ajatellut asiaa ja ettei oikein ymmärtänyt mitä se rakastuminen on. Nyt hän halusi tietää mitä se on ja pyysi minua ja työpariani kertomaan, mitä rakkaus on. Sitten hän kaivoi muistiinpanovälineensä esiin. Tarkensin ymmärtääkseni tilanteen varmasti oikein, että siis oikeasti haluat kuulla meidän puhetta siitä, mitä ajattelemme rakkauden olevan. ”Jos vain millään voisitte, siitä olisi suuresti apua minulle tässä tilanteessa.”. Niinpä puhuimme liki tunnin rakkaudesta ja hän kirjoitti muistiinpanoja kokenein ottein useita sivuja välillä innokkaasti nyökkäillen ja lopuksi vuolaasti kiittäen siitä, että suostuimme kertoilemaan omia kokemuksia ja ymmärryksiä rakkaudesta. Hän kertoi, ettei hänellä ollut ketään keneltä muulta sitä olisi kysynyt. Hänen elämän piirinsä ihmiset eivät puhuneet tämän kaltaisista asioista. Ensimmäistä kertaa muistan saaneeni käydä näin innoittavaa dialogia siitä, mitä rakkaus on vaikka sitä työssäni olin sivunnut satoja ja tuhansia kertoja. Tilanteen merkityksellisyys ja tavoitteellisuus toi siihen syvyyttä.
Pysähdyin miettimään tätä, kun pari viikkoa sitten olin ohjaamassa yhden ison joukon työskentelyä ulkopuolisuuden tunteen, kokemuksen ja todellisuuden parissa. Jäin miettimään sitä, miten sanat ja olettamat vaikuttavat siihen, kuinka tulemme nähdyksi, kuinka uskallamme tulla nähdyksi ja toisaalta, kuinka mahdollisesti koemme itsemme ulkopuolisiksi. Jäin miettimään sitä, miten haavoittavaa ulkopuolisuus voi olla ja toisaalta sitä, miten se saa meidät helposti näkemään itsemme vähemmän kyvykkäänä ja enemmän omituisina. Ainakin itselle käy näin. Jäin miettimään sitä, miten käyttämämme kieli sisältää olettamia ja kuinka sanat ovat valmiiksi jo rakennettuja, sisustettuja ja asuttuja. Kuinka meille saattaa tulla olo, että toiset ovat asuneet näissä sanoissa koko elämänsä ja itselle tavarat sekä taulut sanojen seinillä näyttävät oudoilta, emme saa niiden olemassa olon tarkoituksesta kiinni.
Ja mietinnässä palasin takaisin tuohon alun henkilöön ja siihen, että kuinka paljon käytämme parisuhteiden parissa työtä tehdessä sanoja, joiden sisällöt eivät aukene ihmisille. Ovatko käyttämämme sanat sellaisia, joihin ei kuulija löydä polkua – mitä ovat ne ”sivistyssanat” jotka eivät kaikille aukea. Ajattelen, että helposti tunnistamme vierasperäiset ammattisanat, mutta entäpä jos kotoperäiset arkisanat eivät olekaan helppoja. Ne näyttävät omituisilta ja niiden olemassa olon tarkoituksesta ei saada kiinni. Ja kuinka paljon ihmiset silloin kokevat ulkopuolisuutta ja mikä surullisinta omasta elämästään. Saammeko pahimmillaan ihmiset kokemaan itsensä omituisiksi ja kyvyttömämmäksi, kuin ennen meidän puheen kuulemista olivat.
Sanoista ja niiden perustasta jäin miettimään sitä, miten sanoitamme ylipäätään kumppanuuksia ja millaista kumppanuutta sanoitamme, kun siihen ryhdymme. Rakentavatko sanat sitä läsnä olevaa ja tahtoon kytkeytyvää kumppanuutta, jossa on tärkeää kertoa toiselle rakkaudesta ja osoittaa sitä muulle yhteisölle julkisella lupauksella. Vai rakentavatko sanamme sellaista kumppanuutta, joka on luonnostaan ajoittain kriisissä ja siihen on järkevintä aikuisena ihmisenä hakea apua terapeutilta. Vai mikä se on meille se kumppanuus, josta puhumme, kun teemme parisuhteiden hyvinvointia edistävää työtä. Mikä riittää meille kumppanuudeksi ja tarjoammeko kumppanuutta siihenkin, mihin ihmiset sanoittaisivat jotain muuta.
Mietin, että kuinka paljon sanoitamme sellaista kumppanuutta puhuessamme ja kirjoittaessamme kumppanuuksista, joka jättää joitain ihmisiä ulkopuolisiksi. Mitä ovat ne kumppanuudet, jotka helposti jäävät sanoista syrjään. Johon katseemme ei yllä eikä näin ollen ymmärryksemme. Millaisia kumppanuuksia emme osaa odottaa olevan. Ja itseasiassa, pitäisikö kaikkien kumppanuuksien olla juuri tämän kaltaisia. Niitä, joita emme osanneet odottaa olevankaan. Koska jos ihmiset kertovat meille sen tutun tarinan, todennäköisesti he eivät ole kertoneet kumppanuudestaan kaikkea, vaan vain sen, mille olemme tarjonneet tilaa.
Ehkä meidän kannattaisi tuon alun henkilön rohkaisemana lähteä tutkimaan sanojen ja käsitteiden perusteita. Purkaa ne asiakkaidemme kanssa yhdessä ensin ihan molekyyleiksi, rakentaa sitten uudestaan kasaan, antaa aikaa sisustaa ne itse sekä antaa mahdollisuutta asuttaa ne sen jälkeen. Tehdään niistä kontekstuaalisia, henkilökohtaisia ja omia. Ehkä näin lisäisimme ihmisten kyvykkyyden kokemusta.
Tätä ajattelen, kun ihan varmasti on niitäkin ”kumppanuuksia”, joissa ei olla kenenkään kumppaneita. Mitä se sitten tarkoittaakaan? Ehkä joku osaa sen meille kertoa.
- Juha Kilpiä