Blogi on julkaistu 30.1.2019 Parisuhdekeskus Katajan sivuilla.
”Ryhmän ohjaaminen on tavoitteellista, aktiivista, dialogista, osallisuudesta ja vertaisuudesta voimaa ammentavaa ammatillista tapaa toimia ryhmän ja sen yksilöiden hyväksi ymmärtäen kontekstin mukanaan tuomat vaateet.”
Uskon vahvasti ryhmien mahdollisuuksiin tukea ja voimaannuttaa ihmisiä heidän kumppanuussuhteissaan.
Ryhmässä toiminnan kenttänä on ryhmän yksilöiden kokonainen kokemushistoria, tämä päivä ja jokaisen mielen avaruus sekä suhde itseen, toisiin ryhmäläisiin, ryhmän ulkopuolisiin ihmisiin ja ohjaajaan. Ollaan tekemisissä kokonaisen pienen universumin kanssa.
Tämän onnistuminen edellyttää kuitenkin sitä, että ihmiset voivat kokea ryhmissä oman kyvykkyyden läsnäoloa ja kasvua sekä itsearvostuksen mahdollisuutta. Ryhmäläisen tulee voida kokea olevansa keskiössä omine tarinoineen ja siihen liittyvine tunteineen sekä kokea olevansa ainutlaatuinen ihminen, joka ansaitsee tulla kohdatuksi ainutlaatuisena.
Kontekstuaalisuuden tajua
Konteksti suomennetaan joissakin yhteyksissä sanalla asiayhteys. Tässä kontekstissa ajattelen sen tarkoittavan sitä, että jokainen asia tai ilmiö tapahtuu aina tietyssä ajassa, paikassa ja kulttuurissa, siihen liittyvien ympäristötekijöiden, kielen ja yhdessä ymmärrettyjen sopimusten alaisuudessa. Niinpä esimerkiksi sanotut sanat tarkoittavat eri asioita eri konteksteissa.
Ryhmän ohjaaminen vaatii vahvasti kontekstuaalisuuden tajua. Mallinnetun ja tuotteistetun ryhmän ohjaaminen edellyttää kytkeytymistä siihen todellisuuteen, jossa jokainen ryhmä ja ryhmäkerta ainutlaatuisesti toteutuu. Kontekstuaalisuus käsitteenä haastaa suhdettamme ennalta suunniteltuihin ja aina käytettäviin malleihin, aina toimiviin menetelmiin ja yleistyksiin. Kontekstuaalisuus haastaa meidät ohjaajina sekä ajattelemaan ja tuntemaan että olemaan eläviä tässä hetkessä ja ryhmässä olevien ihmisten kanssa. Kontekstuaalisuuden taju on hyvän ryhmän ohjaamisen perusta.
Ryhmä luo oman mikrokosmoksensa. Se synnyttää hienosävytteisesti kielensä ja rakentaa sille vielä oman yksityisen merkityksensä. Ryhmän sisälle syntyy omaa huumoria, metaforia ja ainutlaatuisia tapoja toimia. Ohjaajan on kyettävä tunnistamaan ja liittymään tähän maailmaan, jotta hän pystyy vahvistamaan sitä ja näin myös vahvistamaan tämän elettävän hetken merkityksellisyyttä.
Dialogisuuden taitoa
Tutkimukset kertovat psykoterapeuttisten suhteiden toimivuuden riippuvan enemmän psykoterapeutin kyvystä olla suhteessa asiakkaaseensa kuin hänen psykoterapeuttisesta suuntauksestaan. Ajattelen, että ylipäätään kaikki lähtee meidän kyvystämme olla suhteessa enemmän kuin siitä, mitä tietoa ja teoriaa meillä on suhteista. Ryhmän ohjaaminen vaatii dialogisuuden taitoa, dialogista tapaa olla ja elää suhteissa. Toimintana dialogisuus on asennetta, taitoa ja tahtoa olla ja kommunikoida ihmisten kanssa vastavuoroisissa ja toisille arvoa antavissa suhteissa. Se on yhdessä ajattelemista, moniäänistä ja ymmärrystä hakevaa puhetta ja kuulemista. Kuuleminen on silloin enemmän kuin sanojen siirtymistä tajunnasta toiseen – se on sanojen siirtymistä sydämestä toiseen, tunnetta ja luottamusta sanojen merkityksellisyydestä ja arvosta. Se on taitoa liittyä toisen puheeseen, sanoihin, ymmärrykseen ja rytmiin, rakentaa yhteistä todellisuutta niin sanoin kuin teoin. Joku kuvaili dialogia taannoin, että se on kuin tanssia, jossa vastavuoroiset voimat, liikkeet on valjastettu yhteisen esteettisen ja eettisen kokonaisuuden saavuttamiseksi. Se on taitoa kuunnella niin, että toiselle kasvaa halu puhua ja puhua niin, että toiselle kasvaa halu kuunnella.
Ryhmän ohjaajan tehtävänä on toimia dialogisen tilan vahvistajana, rakentajana ja ohjaajana. Hänen tehtävänsä on mahdollistaa ohjauksellisin teoin vertaisuudesta nouseva tuki, ymmärrys, myötätunto ja välittäminen. Ohjaajan tehtävä on edistää sellaista dialogia ryhmässä, jossa ihmiset ovat läsnä ja osallisia rakentaen yhdessä merkityksellisiä hetkiä.
Osallisuuden, kyvykkyyden ja muutoksen maailma
Voimavarakeskeiseen ryhmän ohjaamiseen liittyy pyrkimys ylläpitää ja lisätä ryhmän yksilöiden kyvykkyyden kokemusta ja osallisuuden tunnetta. Tärkeää olisi vähän väliä pysähtyä miettimään ”Onko tapani toimia tässä vaiheessa voimavarakeskeistä – lisääkö se yksilön osallisuutta, kyvykkyyttä ja itsearvostusta? Onko tämä tapa dialoginen ja kontekstuaalisuutta hakeva?”
Ryhmässä tapahtuvat voimaannuttavat elementit, välittävät kohtaamiset, ymmärrystä lisäävät dialogit, ja vertaisuudesta nouseva tuki sekä ainutlaatuisena nähdyksi tuleminen – mitkään niistä eivät oikeasti pääse syntymään ja vaikuttamaan kunnolla ihmisen elämään, ellei hän voi kokea osallisuutta tapahtuvaan.
Kyvykkyyttä tutkittaessa on päädytty siihen, että mitä kyvykkäämmäksi ihminen itsensä jonkun asian äärellä kokee, sitä paremmin hän siitä selviää. Kyvykkyyden kokemus tarkoittaa yksilön uskoa omiin mahdollisuuksiinsa ja taitoihinsa, sekä siihen että niillä voidaan saavuttaa tavoiteltuja asioita. Ei siis ole mitenkään liioiteltua sanoa, että ohjaajan yksi tärkeimmistä tehtävistä ryhmän ohjauksessa on pitää huolta siitä, että ryhmäläinen voi kokea itsensä kyvykkäänä ja kehittyvänä yksilönä.
Tällä kyvykkyydellä on merkitystä siihen, miten ihminen voi tunnistaa, tarttua ja toteuttaa muutoksia sekä omassa ajattelussaan että toiminnassaan. Miten hänelle syntyy mahdollisuus itsellä vaikuttaa omaan elämään ja hyvinvointiin? Miten hänelle mahdollistuu ymmärtää ja sanoittaa tätä kumppanuussuhteissaan rakentaen samalla parempaa kumppanuutta?
- Juha Kilpiä